18. marraskuuta 2015

Oksetuksen ilosanoma.

Taidan olla tulossa kipeeks tai jtain, kun on kokoajan kylmä, oksettaa, pää on kipiänä ja nenä tukossa. Ugh, hirmuisen tukala olo. Enkä tahdo mennä huomen kouluun, koska ahdistaa ja ihmiset laittaa mut kuitenkin syömään. Mutta hei, en ole tänään syönyt kuin roiskeläpän! Hyvä minä. Ei, ei se hyvä ole. Tiedostan sen itsekin, mutta mullon se sairas ihanne minä. Kyllä, sairas. Anorektinen. Olen 166,4cm pitkä ja tahtoisin painaa 43,6kg, ja tahtoisin, että mun luut näkyisivät paremmin. Tällä hetkellä ei ole mitään hajua paljonko painan. Se ahdistaa, koska näytän omiin silmiini iljettävältä. On toki päiviä, jolloin mullon käsittämättömän hyvä olo itsestäni ja otan aivan liikaa selfieitä ja peilikuvia itsestäni, mutta ne on muistoja. Muistoja hyvistä päivistä, jotka iltaa kohden ovatkin huonoja.
Ahdistaa sekin, kun mun mieleen alkaa taas tulvia muistoja minun hyväksikäytöstäni. Se saa mut voimaan henkisesti pahoin ja syytän edelleenkin koko tapahtumasta vain itseäni. Olin niin naiivi. Haluaisin vaan pystyä unohtamaan sen koko asian ja jatkamaan elämää ilman, että muistaisin siitä mitään. Mullon niin hirmuisen rikkinäinen olo. Monena aamuna herään ja aattelen "Ei helvetti, tässä minä olen. Vieläkin." Se tekee pahaa. Mua oksettaa. Haluan pois.



Hey, I'm here.

Ugh, täällä minä taas. Pitkästä aikaa.
Mua on alkanut taas viime aikoina ahdistavan ihan hirveen paljon, ja oon iteasiassa ollu pari päivää sen takia poissa koulustakin. Onneksi on ropo, joka ymmärtää. Toisaalta olen myös hirveän surullinen syystä, joka on ainakin tähän hetkeen pysynyt visusti salaisuutena. En siis tiedä sitä edelleenkään. Toisaalta en edes välttämättä tahdo tietää, koska syy voi olla käytännössä mikä tahansa ja en tahtoisi sen enempää ikävää ajateltavaa pieneen pääkköseeni. Aplodit minulle, en ole viillelly pitkään aikaan, vaikka onkin tehnyt kovasti mieli. Se vie kivun muualle, jottei tarvitse ajatella sitä sisäistä kipua. Mutta täysi-ikäisyyteni johdosta olen polttanut. Noh, eipä ollut eka kerta, mutta turvaudun siihen viiltelyn korvikkeena.
Mutta niin, elossa olen. Toistaiseksi.





18. helmikuuta 2015

Elävien kirjoihin


Käsi viiltää,
Jalka vuotaa,
Punaisia karpaloita,
Mitä täällä tapahtuu?

Ei oo tällä hetkellä mitään hajua, että mitä mun pään sisällä oikeen liikkuu. Viime viikolla oli wanhat, joten stressiä kertyi runsain mitoin ja viimeisimpiä näytöksiä odotellessa meinasin romahtaa täysin. En kestä sellasia paineita stressiä. Oon heikko.

Kylppärin lattia,
Niin kylmä,
Niin tuttu,
Olen heikko.

7. joulukuuta 2014

Kuristaja ja kuristettava


Kuristaa.
Pimeys putoaa päälleni
ja tähdet ympäröivät kehoani.
Kellun tässä tyhjiössä vailla otetta mistään.
Minua pelottaa,
ahdistus kouraisee sisintä.

Auto liukkaalla tiellä.
Mittari näyttää 100 km/h.
Pimeys tien laidoilla,
kuin se nielaisisi kaiken ympäriltään.
Valoa auton lampuista.



6. joulukuuta 2014

Loskaa täynnä

Kerroin siskolleni ja ystävilleni.
Nyt ei tunnu oikeastaan miltään, aika tyhjältä.
Se helpotti, periaatteessa.
Mutta toisaalta melkein kaduttaa, että kerroin.
Ahdistaa niin hirvittävästi, enkä pysty enää kattomaan niitä silmiin...
Niistä paistaa sääli ja jonkinlainen suru.
Hävettää.